Niin, siitä agilitysta. Ennen pääsiäistä tuntui tosiaan siltä, että monta palasta loksahti kohdalleen. Kun käytiin monta kertaa Viekkaan kanssa kahdestaan tekemässä agia, niin saatiin sitä kautta virettä alas myös sitten varsinaisissa treeneissä, vaikka häiriötä oli entiseen malliin. Lanttu myös kuvaili meidän (onnistuneita ja) epäonnistuneita suorituksia ja olen tapittanut niitä nenä kiinni ruudussa. Tästä kaikesta seurauksena se, että olen ymmärtänyt, että olen vasta alkanut kunnolla ymmärtää, millainen Viekas on agilitykoirana.

Viekas on äärimmäisen innokas ja supernopea, mutta epävarma etenijä. Jos halutaan jossitella, niin olen varmaankin itse sen osaksi aiheuttanut, että sillä on epävarmuutta. Meillähän oli alussa niitä karkailuongelmia – Viekas lähti ottamaan ylimääräisiä kierroksia treeneissä. Sehän ei yleensä koskaan erityisesti juossut kenenkään luo, se vain juoksi ympäriinsä. Sen vuoksi pyrin pitämään sen melko tiukasti hallinnassa ja siitä ehkäpä osaksi juontuvat ongelmat siihen, ettei se helposti hae itse seuraavaa estettä, vaan kysyy aina minulta, että mihin mennään. Tähän kulminoituu myös se, että jos se ei ole varma suunnasta, niin se rupeaa pyörähtelemään ympäri ja haukkumaan. Se ei siis juuri salli ohjausvirheitä, vaan sille on kerrottava oikealla tavalla ja oikeassa kohtaa, että mitä tehdään. Se ei juuri sooloile, vaan kuuntelee ohjeita. Tavallaan se on siis ihanteellinen agilitykoira – jos vain itse olisi taitava ohjaaja. Jos tietää mitä tekee, niin sen saa taipumaan minkälaisiin ohjauskuvioihin tahansa, koska se odottaa niitä ohjeita (ja turhautuu, jos niitä ei tule). Mutta jos on jonkun hypyn kohdalla itse myöhässä, niin peli vaikeutuu ja edessä on haukkuva ja voltteja pyörivä koira, joka ei omatoimisesti tee ratkaisua. Se vain huutaa kurkku suorana, että ”kerro mitä minun pitää tehdä”. Me ollaan kyllä tehty etenemisharjoituksia tämän talven ja kevään aikana aika paljon ja ne ovat auttaneet asiaa. Ja niitä pitää jatkaa.

Meillä oli parin viikon tauko tässä agilitysta, mutta maanantaina käytiin taas treenailemassa. Ja kyllä olikin hyvä treeni. Tehtiin ensimmäistä kertaa yli kymmenen esteen (no, siis yhdentoista, mutta joka tapauksessa) rata ja yhdistettiin kontaktit ja kepit radalle. Minä opin koko ajan lisää näin nopean koiran ohjaamisesta ja myös siitä, miten rataa pitää ajatella Viekkaan näkökulmasta. Suora kahden hypyn pätkä näytti nimittäin etukäteen ihan yksinkertaiselta jutulta, vaikka olisi pitänyt tajuta, että juuri se on Viekkaan kompastuskivi. Minä jäin auttamatta toisen hypyn kohdalla liian kauas, joten Viekas kieppasi kolme volttia ja hyppäsi hypyn lopulta ihan ihmeellisestä kulmasta ja päätyi mahdottomaan paikkaan seuraava estettä ajatellen. Paljon hyvää oli kuitenkin harjoituksessa. Kontakteille pysähtymiset sujuivat joka kerta ja kepit olivat paljon nopeammat radan osana kuin yksittäisenä. Vaikka on niissä aika hyvin ollut vauhtia tähänkin asti. Viekas oli myös varsin itsevarma, haukkuminen jäi melkein kokonaan pois (paitsi siinä kahden hypyn suoralla) ja putkiin se eteni tosi hienosti.

Tästä on kiva jatkaa ja samalla alkaa herätä toivo siitä, että me pystytään kokonainen ratakin vielä joskus ehkä mahdollisesti kenties suorittamaan. Hyppytekniikka Viekkaalla on aika huono ja minulla ohjaustekniikka, mutta molempia pyritään parantamaan.