Uskallan sanoa tietäväni aika paljon koirista ja tällä en nyt oikeastaan viittaa koiran koulutukseen ja sielunelämään ja pään sisäisiin ajatuspolkuihin ( niistä asioista huomaa tietävänsä sitä vähemmän, mitä enemmän niiden kanssa on tekemisissä, mikä on oikeastaan aika kiehtovaa), vaan enemmän sellaiseen triviaalitietoon. Toisin sanoen minusta on täysin normaalia tietää, että perro on espanjanvesikoiran lempinimi, montako kokomuunnosta villakoiria on, mitä eroa on valkoisella paimenkoiralla ja valkoisella saksanpaimenkoiralla, mistä maasta dalmatiankoira on kotoisin (kroatiasta) ja niin edelleen. Huomaan usein huvittuvani, kun ihmiset luulevat, että lassie on oikea rotu tai eivät tunnista suomenpystykorvaa tai jotakin vastaavaa, koska ne asiat ovat olleet itselleni selviä niin pitkään – meillä on oikeasti puhkiluettuja tai ainakin selkämyksestään hajonneita koirakirjoja.

 Eihän siinä tietysti mitään huvittavaa pitäisi olla, yleensä ihmiset eivät vain pidä moisia asioita niin merkityksellisinä, että välittäisivät selvittää niitä ja paljon huvittavampaa (ainakin kanssaihmisten mielestä) on varmasti se, ettei ole sellaista asiaa, minkä minä autoista ymmärtäisin. Autot, kun nyt yleisesti ottaen ovat tässä maailmassa paljon merkityksellisempiä asioita kuin koirat, onhan se nyt paljon tärkeämpää ja yleissivistyksellisempääkin tuntea automerkkejä koiramerkkien sijaan. Minä en tunne. Jos joku pysähtyisi vanhalla rämisevällä ladalla viereen ja sanoisi, että tässä on tuliterä volvo, niin menisi varmaan täydestä. Kun toiset kääntävät päätään kadulla kulkiessaan, että onpa hieno auto, niin minä katson toiseen suuntaan ja mietin, että kappas onpa nätti koira, onkohan se espanjanvesikoira vai lagotto romagnolo.

 Ja tämän jotakuinkin pitkän alustuksen jälkeen päästään ehkä vihdoin siihen, että tämä rotujen tuntemattomuus aiheuttaa varsinkin pennun kanssa kulkiessa niitä tilanteita, kun sitä luullaan hyvin eri roduksi kuin mitä se oikeasti on. Cavalierien ja springerspanielin kanssa on kyllä vuosien varrella kuullut niin merkillisiä ehdotuksia, ettei niitä yhdistä oikeaan rotuun mikään muu kuin, että niilläkin on neljä jalkaa ja häntä. Toisinaan ei edes sitä häntää.

 Viekkaan kanssa sen sijaan ei ole vielä ihan kummallisiin ehdotuksiin törmätty. Luulen sen johtuvan osaksi siitä, että collie on (kiitos eräiden tiettyjen elokuvien) tuttu niillekin ihmisille, joiden rotutietämyksen voi laskea yhden käden sormilla. Ja sheltti luonnollisesti muistuttaa suurempaa serkkuaan. Niinpä me ollaan saatu kuulla lukemattomia kertoja, että onko se collie ja sehän on collien pentu ja onpa söpö lassie, tämä on varmaan monelle sheltinomistajalle tuttua. Viekas on kyllä melkoisen iso ja rotevampi kuin keskiverto sheltinpentu, joten en yhtään ihmettele, että se aiheuttaa sekaannusta. Saattaisin itsekin aprikoida, että kumpihan se on.

 No joo.. se siitä. On me treenattukin. Sivulletulossa hylkäsin kuitenkin sen naksuttimen ja käytän nyt pelkkää käsiohjausta. Harjoituksen alla on edelleen. Viekas osaa ennakoida sitä sivulletuloliikettä, mutta oikeaan paikkaan istuminen on tietysti sille ihan ydinfysiikkaa vielä. Paikallapysymisessä on tapahtunut edistymistä. Sanoisin, että sellaisen reilu viisi sekuntia (en siis ole kytännyt sekuntikellolla aikaa) se nyt malttaa pysyä, mutta en kyllä uskalla paljon pidempää kokeillakaan. Naksuttimella rupesin nyt vahvistamaan esineeseen tarttumista sellaisella puupalikalla. Täytyy jossain kohtaa siirtyä ihan noutokapulaan, mutta meillä ei taida olla olemassa sopivaa. Tai no, yksi pitäisi löytyä jostain, jollei Merri ole tehnyt siitä takansytykkeitä.

 Nyt me lähdetään Viekkaan kanssa puistoon kävelemään. :)