Vituttaa kuin pientä oravaa. Ai mikä? No, tämäniltaiset möllitokokisat. Nyt kun on pitkään ollut tosi positiivinen fiilis tokon tekemisestä, niin sitten tulee tietysti takapakkia oikein ryminällä. Voi, käsidesi sentään. Se oli nimittäin tänään the ongelma.

Niin, mitäkö tapahtui? No, kun tuomari kopeloi ennen kehään menoa Viekasta, niin mitään outoa en havainnut. Sitten tuli luoksepäästävyys. Viekas istui nätisti mun sivulla, mutta kun tuomari lähestyi meitä, niin eipä enää istunutkaan. Sen sijaan se poukkosi metrikaupalla mun taakse ja kieltäytyi ehdottomasti lähestymästä tuomaria eli ah-niin-pelottavaa monsteria. Ja Viekashan ei käyttäydy noin. Se yleisesti ottaen pitää ihmisistä ja jokainen luoksepäästävyys on sujunut tähän asti hyvin. Hyvähän minun oli sitten siinä vakuutella, että ei tämä koira tavallisesti tällainen ole, tällä on nyt joku kompleksi. Viekas vilkuili edelleen epäluuloisesti tuomaria, mutta pystyi kuitenkin tekemään paikallamakuun. Se meni ongelmitta, mutta neidillä oli armoton kiire pois kehästä ja pelottavan tuomarin luota sen jälkeen.

Mulla oli niin huono fiilis, että harkitsin leikin jättämistä siihen – Viekas ei tykännyt tulla kehän lähellekään, kun odotettiin omaa vuoroa. Sitten päätin kuitenkin, että tämä peikko on selätettävä ja menin kuitenkin kehään. Ja mikä se peikko sitten oli? Kun asiaa pohdittiin, niin tultiin siihen tulokseen, että desinfiointiaine. Viekas kävi kesäkuussa virallisissa terveystutkimuksissa (tuloksia odotellaan edelleen) ja kiljui kuin syötävä, kun sai nukutuspiikin. Eläinlääkäri pääsi vähän yllättämään sen ja neitihän on muutenkin aika herkkis. Ilmeisesti tämä kokemus jäi vaikuttamaan enemmän kuin ajattelin ja nyt tuomarin käsissä vahvasti tuoksahtava desinfiointiaine yhdistyi Viekkaan mielessä eläinlääkäriin. Siinä siis meidän noidankehä tänä iltana – tai en minä ainakaan muuta selitystä keksi. En oikein jaksa uskoa, että narisevat kengät tai aurinkolasit tai vastaavat vaikuttaisivat noin vahvasti mun perusrohkeaan koiraan. Tuntui tosiaan siltä kuin tuomari olisi Viekkaan silmissä saanut pirunsarvet ja ainakin kymmenen metriä pituutta lisää.

Menin siis tosiaan kehään. Yritettiin saada lukko laukeamaan - tuomari ei juuri liikkunut (silti Viekas mulkoili sitä epäluuloisesti) ja minä tein liikkeet runsaasti palkaten. Viekas livisti kehästä muutaman kerran, mutta tuli aina takaisin ja varsinkin loppua kohti liikkeissä alkoi olla jo tekemisen meininkiä. Onneksi sillä kuitenkin on toimintakykyä sen verran, että se pystyi palautumaan järkytyksestään. Mutta nameja se ei tuomarilta huolinut. Se ei suostunut katsahtamaan tähän päinkään, vaan piti kuonon mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan suunnattuna. Kehäsihteeriltä ja muilta ihmisiltä namit kelpasivat kyllä.

Tämä luokin nyt sitten mielenkiintoisia asetelmia seuraavia virallisia kisoja ajatellen. Ne ovat elokuun loppupuolella ja siellä on sitten mielenkiintoista nähdä, että yhdistääkö Viekas tämän illan epämiellyttävät kokemukset tokokehiin yleisesti vai jäikö tämä vain yhden illan epäonneksi. Se on ainakin varma, että keittiöstä löytynyt käsidesipurkki otetaan nyt ahkeraan käyttöön kotona. ”Ai oletko meille tulossa? No, desinfioipa kädet, ei meille muuten pääse. Koira vaatii.”

Saatiin me jotain pisteitäkin, mutta se paperi lojuu edelleen treenirepun pohjalla. Liekö ollut edes tulos.