Pitäisiköhän sitä taas vähän avautua agilitysta? Keskiviikon harjoitukset sitä samaa kuumana käymistä – välistä veto -harjoitus vaikutti kiinnostavalta, mutta jäi meillä kyllä taas lähinnä sivusta seuraamiseksi, koska Viekkaan vire oli taivaissa. Joskus kieltämättä ärsyttää. Olisi ihan mukava kehittää omiakin taitoja aina välillä, tuntuu siltä, että ohjaus ruostuu ihan totaalisesti eikä se hyvää ole missään vaiheessa ollut. Ongelma on siis se, että Viekas on niin kiihdyksissä, että se ei ensinnäkään yhtään katso, miten se hyppää (rimat vaan kolisee perässä), vaan se vain pinkoo eteenpäin ja toiseksi, jos yritän vaikka jotakin välistä vetoa, niin se ryntää suoraan mun jalkoihin ihan hulluna haukkuen eikä ole toivoakaan saada sitä seuraavalle esteelle.

Keskiviikkona en siis tosiaan edes yrittänyt saada tuota välistä veto -harjoitusta suoritettua. Otettiin vain pari ihan yksinkertaista hyppyharjoitusta niin, että palkka tuli kouluttajalta hypyn takaa. Olen tähän asti itse pyrkinyt olemaan ihan äärimmäisen rauhallinen, kun teen tuon kanssa, mutta nyt taitaa olla aika muuttaa taktiikkaa. En enää siedä tuota kilahtamista, tekeminen saa loppua siihen. Turha ylikiihtyneessä mielentilassa on mitään yrittää.

Tehtiin me sitten lopuksi sellaista suoraa etenemispätkääkin (siihen oli kasattu kaikki hankalat esteet – rengas, muuri, okseri) ja siihen Viekaskin pystyy keskittymään. No joo, eihän sen tarvitse muuta kuin naulita silmänsä namikuppiin edessäpäin ja painaa tuhatta ja viittäsataa eteenpäin, mutta hyvä jos jostain saadaan vähän varmuutta.

Perjantaiaamuna olin itsenäisesti treenaamassa ja huomasin, miten paljon oikeasti muut koirat, agilityn äänet ja ylimääräinen häiriö vaikuttaa Viekkaaseen. Se oli kuin eri koira, kun oltiin kahdestaan tekemässä. Kyllähän se kuumuu agilitysta edelleen, mutta mikä innostunut agilitykoira ei kuumuisi. Tein ensin pitkään kolmen esteen suoraa ja sitten lisäsin eteen vielä mutkaputken vauhtia (ja kiihtymistä) lisäämään ja otin monta kierrosta niin. Tätä me tehtiin siis niin, että palkka oli aina kupissa odottamassa. Viekas siis kiihtyi, se haukkui välissä ja pyörähti ympäri muutaman kerran, mutta ei puhettakaan, että se olisi sännännyt mun jalkoihin.

Me tehtiin siis varsin pitkään tuota etenemisharjoitusta ja sen jälkeen Viekas läähätti ja sen kierrokset oli aivan selvästi vähentyneet. Viekkaaksi agilityhallissa se oli jopa rauhallinen – mikä siis tavallisilla kriteereillä tarkoittaa edelleen kiilusilmäistä petoa – ja vihdoin se malttoi keskittyä. Tein siis loppuun vähän ohjausharjoitustakin. Pidin sen aika yksinkertaisena, koska en halunnut pilata hyvin alkanutta treeniä ja palkka tuli edelleen kupista, mutta edistys oli silti huimaa. Viekas oikeasti toimi ja minä saatoin miettiä, että miten teen.

Mun on tehnyt jo pitkään mieli kokeilla tuota taktiikkaa, että ensin vedätän Viekkaan uuvuksiin ja sitten kokeilen jotain vähän haastavampaa. Se on eräältä kuumuvan bordercollien omistajalta saatu vinkki (alunperin peräisin Juha Oreniukselta) ja tuntuu siis toimivan meilläkin. Ainakin silloin, kun ollaan kahdestaan tekemässä, en usko, että se vielä toimisi harkkojen hälinässä. Mutta jos saadaan tuosta rutiinia, niin voin jossain vaiheessa siirtää ehkä tuon toimintamallin varsinaisiin harjoituksiinkin.

Kepit havainnollistivat myös erinomaisesti, miten paljon ylikuumeneminen vaikuttaa Viekkaaseen. Keskiviikon treeneissä tehtiin keppejä verkoilla heti treenien alussa ja Viekas oli niin kiihkeä, etten meinannut saada sitä oikein sisään keppeihin – siis keppeihin, joissa oli verkot, joten erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Se syöksähti useamman kerran keppien ohi. Ja sehän siis on tosiaan oppinut kepit verkoilla, joten mitään uutta ja ihmeellistä hommassa ei ollut. Perjaintaina tehtiin sitten omin päin keppejä ilman verkkoja ja sekä oikea että vasen puoli menivät erinomaisesti, Viekas hakeutui hienosti oikeaan väliin. Kyllä se osaa, kun se on oikeassa mielentilassa tehdäkseen.