Me aloitettiin eilen agility, ei ihan sellaisissa merkeissä kuin olin toivonut. Tai siis, ryhmä ja kouluttaja(t) vaikuttaa tosi kivalta, ei siinä mitään, mutta alku oli meillä vähän tahmainen. Paljon syytä oli kyllä minussa itsessäni, mutta milloin sen toteaminen olisi oloa helpottanut. Mulla on parin viikon ajan parina päivänä viikossa iltaluento ja tietysti keskiviikko on yksi niistä päivistä. Joudun siis treenien takia ensinnäkin lintsaamaan kolmelta luennolta ja toiseksi säveltämään jostain tekstiä luentopäiväkirjaan luennoista, joilla en ole ollut. Mutta tärkeysjärjestys se olla pitää – viis akateemisesta kirjoittamisesta, jos on mahdollisuus harrastaa agilitya. No, jouduin siis ryntäämään kesken luennon koululta kotiin hakemaan Viekkaan ja olin itse vähän hermostunut, kun meinasin, että ollaan myöhässä. Paikan päällä selvisi, että ehdittiin ajoissa, mutta että hallissa treenaa kaksi ryhmää samaan aikaan, joka on siis mun häiriöherkälle koiralle pahin mahdollinen ongelma. Ja Viekas kävi hallilla jo niin kierroksilla, että pelkäsin kyllä, että mitä tästä tulee. Vaikka me on tehty tokoa reilusti kevään ja kesän aikana, niin agilitypaikoissa sillä kyllä napsahtaa ihan tehokkaasti.

Pari hyppy-putki-yhdistelmää selvitettiin oikein mallikkaasti, mutta sitten siinä kävi juuri niin kuin olin aavistanut. Viekas säntäili muutaman kierroksen ympäri hallia eikä vauhdin hurmassaan paljon kuullut mun huutoa. Sitten se ajettiin pois (tai siis mua kohti), mitä se pelästyi jonkun verran. Sen huomasi ainakin siitä, että se arasteli A:ta ja rengasta mitä se ei ole ennen tehnyt. Pidin Viekun sitten hihnassa loppuharjoitusten ajan, koska vaikka se olikin käsissä, niin olisin itse ollut niin epävarma, etten olisi pystynyt keskittymään mihinkään. Viekas on niin nopea, etten pysty millään ennakoimaan sitä, että mitä se päättää seuraavaksi tehdä. Treenattiin siis kutsuhyppyä ja sen perään putkea sekä keppejä, rengasta ja A:ta yksittäisinä esteinä. Hyppy-putki-yhdistelmä sujui oikein hyvin – paremmin kuin itsenäisissä treeneissä kesällä, koska silloin Viekas saattoi singahtaa putken ohi, mutta nyt se lukitsi putken pään hyvin. Kepit oli vähän haparoimista, mutta kyllä ne varmaan siitä palautuu. Renkaalla Viekas siis arasteli, mutta kyllä se renkaan meni, joten ei siitä varmaan tarvitse huolehtia. Ja A:ta se arasteli ensin myös, mutta toisaalta pysähtyi kontaktille. Me jatketaan varmaan siis kontaktien tekemistä namialustan kanssa. Se tuntuu Viekkaalle ihan toimivalta tavalta.

Eilen, kun tultiin treeneistä, niin kaipasin kipeästi jotain vaikeuksien kautta voittoon -aiheista leffaa. Siispä minä majoituin katsomaan Billy Elliottia (joka on yksi ehdottomia suosikkejani) ja Viekas näki niin jänniä unia, että sen tassut vipelsivät. Onpa vaikea arvata, että mistä se uneksi. Elokuvan jälkeen olin kuitenkin hyvin toiveikas siitä, että kyllä me ehkä noin, sanotaanko, viiden vuoden sisään startataan ensimmäisissä kilpailuissamme.

Ensi viikon harjoituksiin me lähdetään seuraavin eväin: Skippaan koko iltaluennon, joten ehdin hyvin käyttää Viekasta jossakin vapaana juoksentelemassa ja purkamassa höyryjä. Hankin sille hyvin ohuen hihnan/narun kiinnitettäväksi valjaisiin, jotta se ei haittaa koiran menoa (kun kuitenkin tehdään korkeintaan paria estettä peräkkäin), mutta estää mua saamasta pysyvää hermoheikkouta. Ja ehdottomasti olen itse rauhallinen. Rau-hal-li-nen.

Ja hei, mieluummin harrastan agilitya, kun liitelen pärisevällä moottoripurjevekottimella taivaalla. Joku (hullu) nimittäin teki niin hallin yläpuolella ja eräs agilitaaja kommentoi siihen, että ei tämä meidän harrastus olekaan järjettömimmästä päästä. Hulluja on monenlaisia. Ensi viikon keskiviikkona hullutellaan lisää.