Mitäs me oltaisiin tehty? Ei mitään super erikoista. Lähinnä pitkiä lenkkejä, jotka kestävät vielä kauemmin kuin kilometrimäärä antaisi olettaa, koska Viekkaan on aivan pakko haistella jokaikinen ruohonkorsi. Pakkassäässä lenkkeileminen on kyllä niin kivaa niihin kostean pimeisiin ja ankeisiin marraskuun loppupäiviin verrattuna, että sitä on tehnyt ilokseen. Juoksut ovat myös vaikuttaneet niin, että Viekkaan on aivan pakko päästä aamulla tarpeil... eikun siis haistelemaan ja merkkailemaan viimeistään yhdeksältä. Sehän on siis perinteisesti ollut aika aamu-uninen tapaus, joten sitä ei yleensä ole häirinnyt se, että jos olen tullut myöhään kotiin edellisenä iltana, niin olen kömpinyt peittojen välistä esiin vasta kymmenen jälkeen aamulla. Nyt kuitenkin, vaikka se oli käynyt yhden maissa yöllä ulkona viimeisen kerran, niin ulos oli päästävä ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa, kun se oli inissyt täällä tovin, syönyt yhden kynäni, kuljetellut villasukkiani ja lapasiani ja hypännyt pöydälle tassuttelemaan kannettavan tietokoneeni päällä, luovutin, nousin ylös ja lähdin sen kanssa lenkille.

Tein Viekkaalle äskettäin lelun sukkahousuista, jotka ostin eiliselle itsenäisyyspäivän illalliselle (1,2 euron sukkahousut osoittautuivat juuri hintansa arvoiksiksi eivätkä yhtään enemmäksi, joten niistä ei yhden käyttökerran jälkeen tosiaan ollut muuksi kuin koiran leluksi) ja se oli haltioissaan siitä. Tosin se myös repi sukkikset rikki noin puolessa minuutissa, mutta touhu oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Eikä se vielä kiskonut kaikkia vanuja ulos, joten touhuttavaa on jäljellä. Nyt se makailee tuossa vieressä (puhtaiden pyykkien päällä) ja katselee minua sellaisella ilmeellä, että keksi jotain tekemistä. Siitä on tylsää, kun istun vain koneella, mutta sitä se tenttisuma ja lähestyvät tehtävien deadlinet teettävät.

Me ollaan treenattu kyllä liikkeestä maahanmenoa ahkerasti viime aikoina, sekä ulkona että sisällä. Annettuani käskyn saatan ottaa yhden tai pari askelta koirasta poispäin, mutta pääsääntöisesti pyrin palkkaamaan nopeasti ripeitä ja oikeapaikkaisia maahanmenoja. Huomasin kyllä eilen vai toissapäivänä, että kannattaa tehdä välillä muutakin, koska Viekas rupesi tarjoamaan maahanmenoa jo ennen kuin olin sanonut mitään. Samaten meidän murheenkryyniin, paikallapysymiseen, kasvatetaan kärsivällisyyttä pikku hiljaa. Pyrin tekemään vain onnistuneita suorituksia (tietysti) eli varsin lyhyellä odottamisajalla.