Viekas korkkasi eilen näyttelyuransa. No, epävirallisesti. Siis mätsärissä, mutta kuitenkin. Meillä ei ollut kameraa mukana tässä tärkeässä tapahtumassa, koska sisko lähti Ranskaan ja vei sen mukanaan. Sen mielestä Ranskan matka on varmaan tärkeämpi kuvauskohde kuin Viekun ihan ensimmäinen mätsäri. Uskomatonta, mutta totta. Täytyy siis tyytyä kirjalliseen kuvaukseen.

Viekas ei ole tuota näyttelyhommaa oikeastaan yhtään harjoitellut. Muutaman kerran sillä on ennen mätsäriä edes ollut näyttelyhihna kaulassa ja sekin meidän cavalierin vanha. Seisomista ei ole treenattu. Tältä pohjalta me lähdettiin tutustumaan kehän sisäpuoleen - ja ulkopuoleen muine koirineen. Mätsärissä oli sellainen oikein mukava pikkupennut-luokka seitsemän kuukauden ikään saakka ja sehän oli meille varsin passeli. Vastustajaksi osui syötävän suloinen nelikuinen tollerinalku. Me oltiin kuulemma täsmälleen yhtä hyviä (tai huonoja), joten tuomarin tehtävä ei ollut helppo, mutta se lätkäisi mulle ja Viekkaalle sitten lopulta punaisen nauhan. Isossa kehässä ei tullut menestystä, vaikka Viekku katselikin haikeana palkintopehmoleluja. Kun ottaa huomioon, ettei koiran kanssa ole treenattu esiintymistä eikä omistajalla ole kauheasti hajua sheltin esittämisestä, niin ihan kivasti meni.

Joo, tärkeintä oli kuitenkin nähdä, että miten Viekas toimii minun kanssa, kun on paljon häiriötä ympärillä. Olin vaan niin kauhean ylpeä siitä, kun se kehän ulkopuolella odoteltaessa malttoi ottaa kontaktia minuun, haki sitä jossain vaiheesa itsenäisestikin. Fiksu, taitava tyttönen! Tuo yhteistyöhalu oli ehdottomasti yksi niistä syistä, mitkä saivat päätymään shelttiin ja täytyy myöntää, että nautin kovasti siitä, kun yhdessä tekemisessä voidaan alusta alkaen lähteä korkeammalta portaalta kuin vaikka walesin kanssa (muistan vielä ne tokoharkat, kun Merri laukkasi iloisesti ympäri kenttää nyysimänsä lapanen suussa).

 Niin, kehässä Viekas seisoi aina pienen hetken paikallaan (enempää ei toki voinut odottaakaan) ja oli myös pöydällä ihan hienosti. Kehän kiertäminen nyt näytti enemmän sellaiselta semi-tokoseuraamiselta ajoittaisine katsekontakteineen, mutta iloitsin siitä, etteivät korvat kadonneet. Tavallisesti yli-ihmisrakas Viekas ei kyllä ollut mitenkään haltioissaan tuomarista. Ei se pelännyt, mutta pidättyväinen se kyllä oli. Keksin tähän muutaman syyn: joko Viekas yksinkertaisesti oli jo niin väsynyt, ettei sitä jaksanut kiinnostaa tai sitten se ei tykkää siitä, että joku tulee katsomaan sitä, vaan sen pitäisi olla itse se joka menee luokse.

Tämä oli kyllä ehdottomasti positiivinen kokemus. Nyt kun ei enää jännitä niin kauheasti, että mitä me yhdessä töpeksitään, niin täytyy ottaa pian uudestaan. Elokuuhan on ainakin täälläpäin mätsärikuu.

Ai niin, ja nähtiinhän me puolisisko tai siskopuoli tai mikä onkaan... Curren jälkeläinen joka tapauksessa. Suloinen Säde oli mukava tuttavuus, vaikkei Viekkaan leikkiyrityksille syttynytkään.