”Kato sit ettei Viekas tipu laiturilta, tai mee kokkoo tai nuotioo eikä lähe seikkailemaan muille mökeille eikä syö mitään vaarallista esim. joku on voinu jättää suklaata jonnee ku ei oo tajunnu eikä tipu mistää korkeelta jne. Hyvää juhannusta!”

Näin leppoisan viestin saattelemana alkoi mun ja Viekkaan juhannuksenvietto torstaina. Siskolla on selvästi luotto kohdallaan mun koiranhoitotaitoihin. Eipä silti, onhan Viekas eläväinen kuin elohopea, joten silmälläpito oli tarpeen. Viekas ei pudonnut laiturilta, ei mennyt kokkoon (eikä olisi haitannut, vaikka olisi mennytkin, koska sitä ei missään vaiheessa poltettu, tuuli liikaa) eikä nuotioon, vaikka kiertelikin ruoan toivossa lähellä, ei seikkaillut muille mökeille (seikkaili muuten vaan) ei syönyt mitään vaarallista (mutta söi kyllä paljon kaikkea vähemmän vaaarallista, kuten hiekkaan pudonnutta paistettua tomaattia ja tonki roskakorin sisältöä ihan riittävän usein), mutta tippui/hyppäsi kyllä vessan portailta, kun silmä vältti. Sen seurauksena se varoi toista takajalkaansa jonkin aikaa. Ilmeisesti jonkinlainen tärähdys, seuraavana päivänä jalassa ei huomannut enää mitään erikoista.

Tuuli tuiversi turkkia lakkaamatta. Viekas tähystää, että mitä ne siellä laiturilla tekee ja onko se nyt ihan varma, ettei ne pääse sitä pitkin yhtään kauemmaksi.

Juhannussäät eivät olleet suosiolliset. Tai no, ilman sadetta kyllä suurimmaksi osaksi selvittiin, mutta neljä päivää puhaltanut merituuli jäyti kylmän luihin ja ytimiin. Veden lämpötila oli huimat 13 astetta. Viekas ei mennyt uimaan – eikä sitä kukaan sinne kyllä houkutellutkaan – mutta itse kävin urheasti kastautumassa. Viekkaalle tarpeeksi pelehtimistä veden kanssa oli jo se, kun tultiin vaahtopäiden halki veneellä saareen. Hyvin lyhyt matka, mutta sekin ennätti kastella vähän Viekasta, mitä se protestoi kovaäänisesti. Joissakin asioissa se on kyllä niin neiti ja kastuminen (sama se johtuuko pärskeistä vai sateesta) taitaa kuulua niihin. Mökillä se oli meistä kahdesta se, jolle ei tullut kylmä, koska se oli lähes liioittelematta liikkeessä koko ajan. Se oli myös oiva lämpöpatteri iltasella, jos vain suostui olemaan sylissä hetken aikaa.

Me nukuttiin aitassa ja juhannuspäivän aamuna Viekas heräsi puoli kahdeksalta ja halusi tietysti ulos. Kun olin käyttänyt sen ulkona (ja palellut tuulen armoilla), uni piileskeli vielä tajunnan laitamilla niin voimakkaasti, että päätin kokeilla, josko Viekas vielä suostuisi nukkumaan. Se kömpikin mun kainaloon niin, että pää vain pilkisti ulos makuupussista ja paikka oli ilmeisesti niin hyvä, että se veti sikeitä vielä puoli yhteentoista saakka. Itse olisin jo vähän aikaisemmin voinut harkita vaikka ylösnousemistakin, mutta en viitsinyt herättää autuaasti nukkuvaa koiranpentua. Viekkaalla sen sijaan oli viehättävä tapa herättää muutkin aitassa nukkuvat hyökkäämällä suoraan kasvojen kimppuun, esimerkiksi kahdeksalta sitten sunnuntaiaamuna.

Pekko-cavalieri oli Viekkaan mielestä noin yleisesti ottaen melkoisen tylsää seuraa, paitsi innostuessaan jostain, mitä Viekas ei voinut ymmärtää, kuten veneen saapumisesta rantaan. Viekas kuvitteli silloin, että Pekosta olisi sille leikkikaveriksi ja Pekkoa varmasti ärsytti ympärillä kieppuva herhiläinen.

Yksi harvoista lepohetkistä. Ja yllättävän tyyni sellainen, kun ei korvatkaan hulmua.

Kun sunnuntai-iltapäivästä saavuttiin kotiin, Viekas kävikin sitten melkeinpä heti nukkumaan, joten useamman päivän hyöriminen ja pyöriminen oli käynyt voimille. Meidän muut koirat eivät olleet juuri silloin kotona, mikä olikin hyvä, niin Viekas sai nukuttua rauhassa. Eihän se muuten olisi malttanut, vaan olisi ruvennut rellestämään Merrin kanssa. Niistä kahdesta on kuoriutunut ihan ylimpiä ystävyksiä.

Meillä oli mukava, leppoisa juhannus ja nyt vietetään leppoisaa helleviikkoa.