Me oltiin tänään eväsretkellä, merenrannalla. Oli kaunis lämmin sää, merituuli ei enää tuntunut viiltävän kylmältä, vaan ilma oli oikein kesäinen. Viekkaasta oli jännää jo tepastella muutaman sadan metrin metsäpolku rantaan. Se pysähtyi haistelemaan jotakin ruohontupsua ja sitten sille tuli kiire kirmata meidän perään, kun me ehdittiin jo kääntyä polunmutkasta. Aika itsenäinen samooja se on kyllä välillä ulkona, mutta onneksi luoksetulo on tähän asti toiminut hyvin. Olen pitänyt huolta siitä, etten koskaan kutsu sitä luokse ottaakseni sen kiinni.

Niin, merenrannassa oli tietysti lisää ihmeteltävää. Viekas ei heittänyt talviturkkia, mutta villasukat kylläkin ja oli sitten märistä käpälistään vähän hämmästynyt. Rannalla oli kaikkea äärimmäisen kiehtovaa: limaista levää, kaislankappaleita, vesilätäköitä, oksia, lokkien huutoja ja rantaan vyöryviä aaltoja. Ja läheisen putkityön melua, mikä ei ollut kauhean idyllistä, mutta pennulle kyllä ihan hyödyllistä sekin. Ja mikä tärkeintä - eväsreppu, jonka sisällön jakamiseen Viekas osallistui pontevasti.

Viekas ja suuri maailma. Tai suuri ulappa.

Ihmeelliset aallot.

Viekas, ruokahalun ruumiillistuma, valmiina lounashetkeen. Ressukan osuus jäi aika laihaksi...

...mitä se ei oikein tahtonut ymmärtää.

Vauhtia riitti, mutta otti Viekas myös nokoset viltin kulmalla.