Lauma näyttää tällä hetkellä tältä:

.

Viekas, Santtu ja Sieppi... öö... parhaimmillaan.

Olen saanut naksuteltua metallikapulan Viekkaalle nyt niin, että se tietää periaatteessa mitä pitää tehdä. Se hakee kapulan, ottaa sen suuhunsa ja jaksaa vielä vähän pitääkin, mutta kovin innoissaan se ei hommasta ole. Kun kahdeksanviikkoinen Sieppi säntäsi paikalle kesken harjoitussession, otti kapulan muitta mutkitta suuhunsa ja vei sen mukanaan, niin tuli kieltämättä mieleen, että jotkut asiat kannattaa opettaa jo pentuna.

Kamera on  nyt Sieppiä täynnä, joten vuodatetaan osa sen sisällöstä tännekin:

Viekas pitää koko ajan huolta siitä, ettei Sieppi pääse kiusaamaan Santtua, mutta välillä sekin herpaantuu. Onneksi Santtu ottaa lunkisti aivan kaiken, myös yli-innokkaat koiranpennut.

Kun Viekkaan kanssa olen valittanut siitä, ettei neiti suostu menemään uimaan (vaikka ei se kyllä ole moksiskaan, jos sen kantaa veteen ja antaa uida rantaan, kuten olen tänä kesänä muutaman kerran tehnyt), niin näyttää siltä, ettei Siepin kanssa ole samaa ongelmaa. Se nimittäin ui jo. Ihan vapaaehtoisesti.

Täällä on tämmöinen:

Kooikerhondje Estaika's Gimme Gimme elikkäs Sieppi.

Siepin toimenkuvaan kuuluu seuraneiteily vanhalle Santtu-herralle ja agiliito, kun seuraneidin velvollisuuksilta ennättää. Fiilispohjalta neiti varmaan tutustuu myös tokoon ja verijälkeen. Tämän talon ja Viekkaan elämää on siis viime päivinä.. öö... sulostuttanut moinen kooikkerivekara. Viekas ei yhtään tykkää. Kun toinen on koko ajan siinä kiehnäämässä ja mellastamassa ja – kauhistus - jopa tarttumassa häntään. Säilytä siinä sitten arvokkuus. Aina kun Viekas tulee lenkiltä, se toivoo parasta, mutta ei auta – SE on edelleen täällä. Mutta onneksi tätä asiantilaa ei tarvitse sietää kuin syksyyn saakka, silloin Viekas karistaa kesäkodin pölyt käpälistään ja palaa kaupunkiin.

Tänään me nostatettiin taas vähän pölypilviä mölliagin merkeissä. Rata oli meille erittäin epäsopiva. Se alkoi suoralla, joka käsitti kaksi hyppyä, suoran putken ja vielä yhden hypyn. Sitten käännyttiin hypyn kautta toiselle hyppysuoralle, joka päättyi mutkaputkeen. Myös loppuun oli vielä ympätty hypyn, pussin ja toisen hypyn suora. Näin ollen oli ihme, että me selvittiin kahdella kiellolla, vaikka ei se meno siinä välissä aina niin sujuvaa ollut. Rimat pysyivät kuitenkin ylhäällä. Ja otettiin voitto kotiin, mikä on tietysti aina ihan kivaa.

"Luulee yllättävänsä pahainen, mutta kyllä minä tiedän, että SE on tulossa..."

Viekkaan lonkat parasta A-luokkaa ja kyynärät 0/0! Ainakin mikäli uskomme jalostustietokantaa ja miksemme uskoisi. Ei ole paperiversiota asiasta vielä ilmestynyt postilaatikkoon, mutta kai sekin lähiaikoina. Olen tosin aina skeptinen sen suhteen, että käännetäänkö mun postit kesäosoitteeseen vai ei. Mutta hieno homma! Nyt kun on terveystulokset plakkarissa, niin pitäisi kaiketi kääntää kuonot niitä kisatuloksia kohti.

Viime viikon torstaina yritettiin sentään hankkia epävirallisia tuloksia epävirallisissa agilitykisoissa. Saatiin epävirallinen hylky. Ja voitettiin mölli medit, koska meidän hylky oli kaikkein nopein. No, helle oli karsinut porukan ihan minimiin, joten siksi moinen. Ja meidän tekeminen oli ihan hyvää. Olin oikein tyytyväinen Viekkaaseen ja ajoittain itseenikin. Onnistuneet kontaktit ja yhtä kysyvää volttia lukuun ottamatta hyvää etenemistä. Loppusuoralla vauhti kiihtyi suorassa putkesssa niin kovaksi, että ajauduttiin tokivikalta hypyltä ohi ja Viekas hyppäsi sitten viimeisen hypyn. Siitä siis hylky. Yksi rima tuli tiukahkossa käännöksessä alas.

Ellu yritti jahdata radalla pinkovia koiria kameralla ja sai Viekkaastakin pari osumaa:

 Enpä olekaan kunnollisia agikuvia Viekkaasta aiemmin päässyt ihailemaan, joten sattuipa hyvä tuuri. Kiitokset! :) Nyt me lähdetään taas möllikisoihin - ja samanlaisessa helteessä kuin viime viikollakin.

Vituttaa kuin pientä oravaa. Ai mikä? No, tämäniltaiset möllitokokisat. Nyt kun on pitkään ollut tosi positiivinen fiilis tokon tekemisestä, niin sitten tulee tietysti takapakkia oikein ryminällä. Voi, käsidesi sentään. Se oli nimittäin tänään the ongelma.

Niin, mitäkö tapahtui? No, kun tuomari kopeloi ennen kehään menoa Viekasta, niin mitään outoa en havainnut. Sitten tuli luoksepäästävyys. Viekas istui nätisti mun sivulla, mutta kun tuomari lähestyi meitä, niin eipä enää istunutkaan. Sen sijaan se poukkosi metrikaupalla mun taakse ja kieltäytyi ehdottomasti lähestymästä tuomaria eli ah-niin-pelottavaa monsteria. Ja Viekashan ei käyttäydy noin. Se yleisesti ottaen pitää ihmisistä ja jokainen luoksepäästävyys on sujunut tähän asti hyvin. Hyvähän minun oli sitten siinä vakuutella, että ei tämä koira tavallisesti tällainen ole, tällä on nyt joku kompleksi. Viekas vilkuili edelleen epäluuloisesti tuomaria, mutta pystyi kuitenkin tekemään paikallamakuun. Se meni ongelmitta, mutta neidillä oli armoton kiire pois kehästä ja pelottavan tuomarin luota sen jälkeen.

Mulla oli niin huono fiilis, että harkitsin leikin jättämistä siihen – Viekas ei tykännyt tulla kehän lähellekään, kun odotettiin omaa vuoroa. Sitten päätin kuitenkin, että tämä peikko on selätettävä ja menin kuitenkin kehään. Ja mikä se peikko sitten oli? Kun asiaa pohdittiin, niin tultiin siihen tulokseen, että desinfiointiaine. Viekas kävi kesäkuussa virallisissa terveystutkimuksissa (tuloksia odotellaan edelleen) ja kiljui kuin syötävä, kun sai nukutuspiikin. Eläinlääkäri pääsi vähän yllättämään sen ja neitihän on muutenkin aika herkkis. Ilmeisesti tämä kokemus jäi vaikuttamaan enemmän kuin ajattelin ja nyt tuomarin käsissä vahvasti tuoksahtava desinfiointiaine yhdistyi Viekkaan mielessä eläinlääkäriin. Siinä siis meidän noidankehä tänä iltana – tai en minä ainakaan muuta selitystä keksi. En oikein jaksa uskoa, että narisevat kengät tai aurinkolasit tai vastaavat vaikuttaisivat noin vahvasti mun perusrohkeaan koiraan. Tuntui tosiaan siltä kuin tuomari olisi Viekkaan silmissä saanut pirunsarvet ja ainakin kymmenen metriä pituutta lisää.

Menin siis tosiaan kehään. Yritettiin saada lukko laukeamaan - tuomari ei juuri liikkunut (silti Viekas mulkoili sitä epäluuloisesti) ja minä tein liikkeet runsaasti palkaten. Viekas livisti kehästä muutaman kerran, mutta tuli aina takaisin ja varsinkin loppua kohti liikkeissä alkoi olla jo tekemisen meininkiä. Onneksi sillä kuitenkin on toimintakykyä sen verran, että se pystyi palautumaan järkytyksestään. Mutta nameja se ei tuomarilta huolinut. Se ei suostunut katsahtamaan tähän päinkään, vaan piti kuonon mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan suunnattuna. Kehäsihteeriltä ja muilta ihmisiltä namit kelpasivat kyllä.

Tämä luokin nyt sitten mielenkiintoisia asetelmia seuraavia virallisia kisoja ajatellen. Ne ovat elokuun loppupuolella ja siellä on sitten mielenkiintoista nähdä, että yhdistääkö Viekas tämän illan epämiellyttävät kokemukset tokokehiin yleisesti vai jäikö tämä vain yhden illan epäonneksi. Se on ainakin varma, että keittiöstä löytynyt käsidesipurkki otetaan nyt ahkeraan käyttöön kotona. ”Ai oletko meille tulossa? No, desinfioipa kädet, ei meille muuten pääse. Koira vaatii.”

Saatiin me jotain pisteitäkin, mutta se paperi lojuu edelleen treenirepun pohjalla. Liekö ollut edes tulos.

Helteellä ei oikein jaksa. Viekaskaan. Treenien suhteen meillä on viime aikoina ollut hieman hiljaisempaa. Hyppytekniikkaa ollaan vähän treenattu agilityn saralla ja muutamia tynkätokotreenejä pidetty. Sain vihdoin hankituksi metallinoutokapulan, joka osoittautui vähän kovemmaksi palaksi puraista. Tai oikeastaan ei osoittautunut, koska Viekas ei ota sitä suuhun, saati että pureskelisi sitä. En osannut odottaa, että se muodostuisi näin isoksi ongelmaksi, vaikka kieltämättä sen hankkiminen myöhästyi ainakin vuodella. Jotenkin jäi myös pentuaikana lusikan säilyttäminen lelukorissa aika olemattomaksi, joten tyhjästä lähdettiin metallin kanssa liikkeelle. Mutta mikään kiire sillä ei tietysti ole. Nyt mennään naksuttimen kanssa pikku hiljaa eteenpäin. Kai se on hyvä, että haasteita riittää.

Viekkaalla oli juoksut kesäkuussa, joten se joutui hengaamaan kotona, mutta minä olin turistina muutamissa agikisoissa (mm. sm-kisat) ja kieltämättä alkoi kisajalkoja kutitella. Täytyy katsoa, miten syksyllä lähtevät treenit sujumaan ja koska niissä kisoissa uskaltaisi oikeasti startata. Keinu on kesken, rengas on vähän epävarma, mutta muuten esteet alkavat olla tuolla Viekkaan pienien pähkinäaivojen pohjalla. Onneksi heinäkuussa on kai pari möllikisaa, joihin voi osallistua.

Treenaamisen sijaan Viekas on lekotellut pihalla ja viettänyt myös rantaelämää. Todistusaineistoa ohessa.

Jee, meidän ensimmäinen ykköstulos! Tokon alokasluokassa siis. Vaikka (omaan) tekemiseen en ollut tänään niin kauhean tyytyväinen, niin tulos lämmitti kyllä. Pisteitä siis 175,5, mikä riitti tietysti ykköstulokseen (jee!) ja tänään myös kakkossijaan. Pisteet tässä:

1. Luoksepäästävyys 10
2. Paikalla makaaminen 9
3. Seuraaminen kytkettynä 8,5
4. Seuraaminen taluttimetta 8
5. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 7
6. Luoksetulo 9,5
7. Seisominen seuraamisen yhteydessä 10
8. Estehyppy 9
9. Kokonaisvaikutus 9

Sää oli tänään vähän ailahteleva, joten koko aamupäivän sai jännätä, että sataako vai ei. Ja sillähän oli merkitystä, koska Viekas ei ole mikään water proof. Onneksi tällä kertaa kisa alkoi EVL:stä ja alokas oli viimeisenä. Siinä vaiheessa oli jo selkeää ja kenttäkin oli kuiva. Edellisen kokeen pieleen menneen paikalla makuun jälkeen mua jännitti paikalla makuussa tosi paljon. Oli taas yksi elämän pisimpiä kaksiminuuttisia. Onneksi Viekas tällä kertaa pysyi. Sen sijaan se ei noussut käskystä istumaan. Saattaa olla, että annoin paikka-käskyn vähän liian tiukalla äänellä ja Viekas päätti siksi skipata istumaan nousemisen.

Varsinaisissa liikkeissä me startattiin luokan kolmanneksi viimeisinä, mikä ei ollut hyvä juttu. Viekas oli tosi hyvässä vireessä, kun tultiin paikalla makuusta ja varmaan oltaisiin tehty hyvää tulosta, jos oltaisiin hetikohta päästy kehään. Piti kuitenkin odotella melkoisen kauan. Mulla oli Viekas koko ajan mukana ja se ehti makailla maassa ja vähän veltostua sillä välin, kun muut teki liikkeitä. Kyllähän mä sitten nostin sen virettä ennen kuin mentiin kehään, mutta ilmeisesti liian maltillisesti, koska se oli kehässä liian vaisu. Olen tähän mennessä välttänyt sellaista superinnostamista ennen tokokehää, koska Viekas menee niin helposti yli ja se voi sitten näkyä kierroksina kehässä, mutta ilmeisesti tänään valmistautuminen olisi pitänyt tehdä toisin. Olisi varmaan kannattanut pitää Viekasta hetki autossa ja sitten sytyttää se reippaammin kuin nyt tein. Tietääpähän seuraavalla kerralla.

Yksi virstanpylväs on taas saavutettu – kokeiltiin eilen siipiämme agiliidossa eli käytiin juoksemassa meidän ensimmäinen agilityn möllirata. Minä olin jotenkin aivan hermona ennen kisaa: ”Viekas häiriintyy kaikesta hälinästä” ja ”ei me olla vielä valmiita kisaamaan mölleissä” ja ”homma kaatuu viimeistään ensimmäiselle suoralle siellä radalla ja mitäs muuta mölliradalla on kuin suoria”. Pääsin kuitenkin ilmoittautumiseen asti.

Ratakin oli sitten aika mukava, tosin siellä oli yksi suora, jota etukäteen veikkailin meidän kompastuskiveksi. Ja no, se oli myös samalla sitten Viekkaan ensimmäinen viidentoista esteen rata. Rataantutustumisessa ei kuitenkaan enää jännittänyt, oli vain tosi siistiä päästä kisoihin pitkästä aikaa. Ja itse suoritus oli ihan loistava. Hyvät kontaktille pysähtymiset eikä yhtään rimaa tullut alas. Ja me selvittiin siitä keskellä rataa olevasta suorastakin. Viekas kysyy siinä multa, että tuolle seuraavalle hypyllekö, mutta se ei pyöri voltteja välissä. Ihan ihmeellistä kehitystä. Lisäksi Viekas on alkanut korjailla mun ohjausvirheitä, mikä lienee meidän jatkon kannalta olennaista, koska ne ei ihan heti häviä.

Nollarata siis ja voitto ajalla 27.24, mutta sijoituksia tärkeämpää oli kyllä se, miten hyvin me onnistuttiin, miten hyvin Viekas malttoi keskittyä ja kuinka nyt on taas yksi lasiseinä kaadettu meidän jatkon kannalta. Viekas ei ollut mun mielestä ihan nopeimmillaan radalla, mikä varmaan pelasti sen suoran ja muutenkin helpotti mun ohjaamista. Kun opettelee ohjaamaan triplasti nopeampaa koiraa kuin se edellinen kisakaveri, niin tulee aina välillä vastaan niitä tilanteita, joissa tajuaa, että ”voi helvetti, mä en vaan ehdi ajoissa tuonne seuraavalle esteelle.” Santun kanssa aina ehti, silloinkin, kun se alkoi saada enemmän vauhtia. Nyt on vaan tosiaan opeteltava ohjaamaan. ”No daa”, sanoisi Viekas, jos osaisi puhua. Ja kyllä se oikeastaan jo sanookin – kovaa ja korkealta.

Viekkaalla on ollut aika tekemisentäyteisiä päiviä tässä viime aikoina sen verran, että tänään pidetään ihan täydellinen lepopäivä. No, käydään lenkillä kyllä, mutta agit, temput ja tokot jätetään kokonaan väliin. Hieronta voisi kyllä olla paikallaan. Siis Viekkaalle.

Käytiin eilen starttaamassa tokokokeessa ja hyvin kahtaalle repivä fiilis jäi. Heti alussa paikallamakuu nollille ja sen jälkeen kaikki muut liikkeet ihan todella hienoa työskentelyä. 156 pistettä – humanistinkin matikalla pystyy laskemaan, että se ykköstulos jäi paikallamakuun 30 pisteen menetyksestä kiinni. Oltiin luokan kakkosia sitten kuitenkin, kun ykköstuloksia tuli vain yksi ja meillä oli paras kakkostulos. Tässä meidän tili:

1. Luoksepäästävyys 10

2. Paikalla makaaminen 0

3. Seuraaminen kytkettynä 8

4. Seuraaminen taluttimetta 8 ½

5. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 10

6. Luoksetulo 9

7. Seisominen seuraamisen yhteydessä 10

8. Estehyppy 10

9. Kokonaisvaikutus 9

Viekkaalla oli maha sekaisin edellisen päivän ja kisapäivän aamun eikä se ollut syönyt juuri mitään, kun en sitten uskaltanut antaa ruokaa. Ehkä se oli vähän voipunut, mutta ei se kyllä muissa liikkeissä kuin tuossa paikallamakuussa juuri näkynyt. Siinä se meni ihan kivasti maahan, sanoin paikka ja lähdin kävelemään, mutta en päässyt kuin pari askelta eteenpäin, kun kuului: ”Numero kolmonen, kytke koira.” Katsoin taakseni ja siellähän Viekas tassutteli mun jäljessä. En ymmärrä. Toivottavasti tuo oli joku ohimenevä mielenhäiriö – ei meille tällaista ole aikaisemmin tapahtunut. Viekas oli kivasti kontaktissa siinä ennen liikettä, en osannut ollenkaan ennakoida, että se päättää haistattaa pitkät koko suoritukselle.

Oma fiilis painui aika alas tuon epäonnistuneen paikallamakuun jälkeen, mutta yritin sitten koota itseni ja saatiinkin muuten tehtyä todella hieno suoritus Viekkaan kanssa. Se oli lähes koko ajan hienosti kuulolla ja innokas tekemään. Alun seuraamisissa oli pari keskittymisen herpaantumista – vähän väljä täyskäännös ja pari pysähtymistä, joissa se istui aika hitaasti mun viereen. Toisen kerran jouduin antamaan uuden käskyn. Juoksussa se edisti hihnassa seuraamisen aikana, mutta teki sen sitten vapaana todella mallikkaasti.

On kyllä hemmetin hyvä, että liikkeestä maahanmeno on alkupäässä liikkeitä. Sehän on Viekkaan bravuuri ja meni eilenkin tosi hyvin ja Viekas sai siitä hyvän draivin päälle loppuliikkeisiin. Sen jälkeen tekeminen oli entistä mallikkaampaa. Meillä on ollut liikkeestä seisomisen kanssa ongelmia, mutta eilisissä kisoissa onnistui kumma kyllä sekin. Tuomari antoi välillä pisteitä aika helposti – en olisi itse sitä ihan kympin arvoiseksi liikkeestä seisomiseksi luokitellut, mutta en ruvennut inttämään vastaan. Luoksetulossa tuli meidän tyypillinen virhe eli Viekas hypähti nopeasti minua vasten ja siitä lähti tuo yksi piste.

Mitä hyvää? Pääosin tosi mallikasta ja innokasta työskentelyä ja lähes kaikki liikkeet (seuraamisia ja sitä pirun paikkamakuuta lukuun ottamatta) oman tason mukaan. Ja huonoa? Aivan älytön mun perään vaeltelu tuossa paikallamakuussa, joka maksoi meille hienon ykköstuloksen. Kyllä se vieläkin harmittaa, mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun (ja muitakliseitä.com). Minulla on nyt kauhea into käydä kokeissa, voi vaan olla, että juoksut (liian) pian pakottavat tauolle.

Kuva on treeneistä, ei eilisestä kokeesta, mutta meininki on suunnilleen sama. ;)

Päivä oli rankka - Viekasta ärsytti illalla, kun Suomen pelin katsominen häiritsi sen kauneusunia.

Niin, siitä agilitysta. Ennen pääsiäistä tuntui tosiaan siltä, että monta palasta loksahti kohdalleen. Kun käytiin monta kertaa Viekkaan kanssa kahdestaan tekemässä agia, niin saatiin sitä kautta virettä alas myös sitten varsinaisissa treeneissä, vaikka häiriötä oli entiseen malliin. Lanttu myös kuvaili meidän (onnistuneita ja) epäonnistuneita suorituksia ja olen tapittanut niitä nenä kiinni ruudussa. Tästä kaikesta seurauksena se, että olen ymmärtänyt, että olen vasta alkanut kunnolla ymmärtää, millainen Viekas on agilitykoirana.

Viekas on äärimmäisen innokas ja supernopea, mutta epävarma etenijä. Jos halutaan jossitella, niin olen varmaankin itse sen osaksi aiheuttanut, että sillä on epävarmuutta. Meillähän oli alussa niitä karkailuongelmia – Viekas lähti ottamaan ylimääräisiä kierroksia treeneissä. Sehän ei yleensä koskaan erityisesti juossut kenenkään luo, se vain juoksi ympäriinsä. Sen vuoksi pyrin pitämään sen melko tiukasti hallinnassa ja siitä ehkäpä osaksi juontuvat ongelmat siihen, ettei se helposti hae itse seuraavaa estettä, vaan kysyy aina minulta, että mihin mennään. Tähän kulminoituu myös se, että jos se ei ole varma suunnasta, niin se rupeaa pyörähtelemään ympäri ja haukkumaan. Se ei siis juuri salli ohjausvirheitä, vaan sille on kerrottava oikealla tavalla ja oikeassa kohtaa, että mitä tehdään. Se ei juuri sooloile, vaan kuuntelee ohjeita. Tavallaan se on siis ihanteellinen agilitykoira – jos vain itse olisi taitava ohjaaja. Jos tietää mitä tekee, niin sen saa taipumaan minkälaisiin ohjauskuvioihin tahansa, koska se odottaa niitä ohjeita (ja turhautuu, jos niitä ei tule). Mutta jos on jonkun hypyn kohdalla itse myöhässä, niin peli vaikeutuu ja edessä on haukkuva ja voltteja pyörivä koira, joka ei omatoimisesti tee ratkaisua. Se vain huutaa kurkku suorana, että ”kerro mitä minun pitää tehdä”. Me ollaan kyllä tehty etenemisharjoituksia tämän talven ja kevään aikana aika paljon ja ne ovat auttaneet asiaa. Ja niitä pitää jatkaa.

Meillä oli parin viikon tauko tässä agilitysta, mutta maanantaina käytiin taas treenailemassa. Ja kyllä olikin hyvä treeni. Tehtiin ensimmäistä kertaa yli kymmenen esteen (no, siis yhdentoista, mutta joka tapauksessa) rata ja yhdistettiin kontaktit ja kepit radalle. Minä opin koko ajan lisää näin nopean koiran ohjaamisesta ja myös siitä, miten rataa pitää ajatella Viekkaan näkökulmasta. Suora kahden hypyn pätkä näytti nimittäin etukäteen ihan yksinkertaiselta jutulta, vaikka olisi pitänyt tajuta, että juuri se on Viekkaan kompastuskivi. Minä jäin auttamatta toisen hypyn kohdalla liian kauas, joten Viekas kieppasi kolme volttia ja hyppäsi hypyn lopulta ihan ihmeellisestä kulmasta ja päätyi mahdottomaan paikkaan seuraava estettä ajatellen. Paljon hyvää oli kuitenkin harjoituksessa. Kontakteille pysähtymiset sujuivat joka kerta ja kepit olivat paljon nopeammat radan osana kuin yksittäisenä. Vaikka on niissä aika hyvin ollut vauhtia tähänkin asti. Viekas oli myös varsin itsevarma, haukkuminen jäi melkein kokonaan pois (paitsi siinä kahden hypyn suoralla) ja putkiin se eteni tosi hienosti.

Tästä on kiva jatkaa ja samalla alkaa herätä toivo siitä, että me pystytään kokonainen ratakin vielä joskus ehkä mahdollisesti kenties suorittamaan. Hyppytekniikka Viekkaalla on aika huono ja minulla ohjaustekniikka, mutta molempia pyritään parantamaan.